http://pawinkirja.wordpress.com/

Toivottavasti blogini lukijat jaksavat siis seurata ja ottavat tuon osoitteen talteen. Pienenä perfektionistina olen siirtänyt tänne postaamani kirja esittelyt uuteen blogiin, sillä tahdon kaikkien esittelyjen olevan saman osoitteen alla, siltä varalta, että tämä vanha blogi poistetaan tai jostain muusta syystä katoaa. Kiitos vielä kerran Vuodatukselle. :)

Arnie on mitättömän näköinen näppylänaama, josta eivät piittaa juuri muut kuin ainoa kaveri Dennis ja tyttöystävä Leigh. Mutta sitten kuvaan ilmestyy Christine, tulipunainen vuoden 1958 Plymouth. Se herättää Arnien mekaanikonvaistot ja myös tosi rakkauden - sillä mitä muuta on tuo kiihko, jolla Arnie ryhtyy palauttamaan Christinen voimaa ja kauneutta? Ja Christine vastaa rakkauteen: sen kuhmut ja lommot siliävät kun Arnie vain katsookin niihin. Mutta se on mustasukkainen rakastettu eikä siedä kilpailijoita. Yön hetkinä se kiitää pitkin teitä tuoden tuhoa ja kuolemaa niille, jotka ovat loukanneet Arnieta tai yrittäneet vieroittaa hänet Christinestä. Ja lopulta auton demoninen raivo tarttuu myös Arnieen...

Takakannen tekstin tekijä, kuka lieneekin ei ilmeisesti ollut lukenut koko kirjaa kuin sieltä täältä, sillä Leigh tuli vastan Christinen ostamisen jälkeen ja väri ei ollut tulipunainen vaan punavalkoinen, se tehtiin moneen kertaan selväksi kirjan aikana. Joka tapauksessa, tämä oli jo parempaa tuotantoa kuin Tulisilmä, ainakin omasta mielestäni, vaikka itsekseen ajeleva riivattu auto ei paljonkaan säväyttänyt. Tosin jos itse kokisi vastaavaa niin melko varmasti säväyttäisi, mutta näin kirjana ei. Ei mitään järin kauheaa tavaraa, vaikka välillä saikin pidättää hengitystään että mitäs seuraavaksi. Yhden ainoan kirjoitusvirheen silmäni huomasivat kirjasta ja lukemani painoksen kansikuvasta propsit tekijälle. Vaikka en itse järin kauhuissani ollutkaan vaikka Stephen Kingiä on kauhun kirjailijana kehuttu, niin kansikuva oli aiheeseen sopivan pahaenteisen näköinen. Sellainen synkkä ja uhkaava, aivan kuin Christine olisi juuri lähdössä ajelulle ja tappamaan taas jonkun.

Kaksi rahatonta opiskelijaa osallistuu lääketieteelliseen kokeeseen - ja saa myöhemmin lapsen jolla on kauhistava yliluonnollinen ominaisuus: kyky sytyttää tuleen mitä tahansa ajatuksen voimalla. Kun hänen vaimonsa murhataan Andylle selviää, että perhe on kokeesta lähtien ollut tarkkailun alaisena. "Verstas", tieteen strategiseen käyttöön erikoistunut salainen palvelu saa Charlie tytön salaisuuden selville ja haluaa tytön omiin tarkoituksiinsa. Isä ja kuusivuotias Charlie lähtevät epätoivoiselle pakomatkalle halki Amerikan mantereen. Verstaan agentit ovat alati heidän kintereillään ja tietokone laskee ennalta heidän jokaisen siirtonsa. Heitä kuvataan, kuunnellaan ja nauhoitetaan heidän tietämättään, heihin ujutetaan sedatiiveja kun he vähiten aavistavat - ja lopulta heidät saadaan verkkoon. Mutta kun Verstaan psykologiarmeija valmistautuu Charlien tajunnan lopulliseen "avaamiseen", sitä kohtaa yllätys.

Well, sanotaan nyt ensiksi että Hasselien ohessa päätin lukea myös Kingin tuotantoa, suurin osa kun kirjastossa olleiden teosten taka-kansista vaikutti perin mielenkiintoiselta. Tämä Tulisilmä ei minua pahemmin säväyttänyt, vaikka kieltämättä oli karmaisevaa ajatella sitä tapaa, jolla Andyn vaimo murhattiin ja mies jouti pakenemaan tyttärensä kanssa. Myskin Verstaan toiminta perheen suhteen pisti vihaksi. Tuollaisia ei todellakaan pitäisi testata opiskelijoilla, ilman että kerrotaan testattavasta aineesta kaikki tarpeellinen, mitä siitä jo tiedetään. Kirjan alussa ei lainkaan kerrottu näille vapaaehtoisille testaajille testattavasta aineesta vaan heidät yksinkertaisesti huumattiin ja he saivat psi-kykyjä. Toivon todella, ettei mikään valtio ala tehdä tuollaisia, sillä en yhtään epäile sitä, etteikö vastaavanlaisen aineen kehittelyo olisi jonakin päivänä mahdollista. On nykytieteen taso kuitenkin sen verran korkea. Jos kuitenkin ajatellaan mahdollisuutta tuollaisesta vielä laajemmin niin ei ihmisen pitäisi kehitellä tuollaisia lainkaan. Se yksinkertaisesti olisi väärin koko ihmiskuntaa kohtaan ja tietenkin niitä kohtaan joihin vastaavanlaista psi-kykyjä aiheuttavaa ainetta laitettaisiin ja käytettäisiin kykyjä sitten hyväksi. Joka tapauksessa, kirjan idea oli mielenkiintoinen. Tosin olisi toivonut kirjan jatkuvan pidempäänkin, sillä nyt se jäi ikään kuin kesken, eikä lukija voi kuin arvailla, mitä sen lopun jälkeen tapahtui. Saiko Charlie julkaistua asiansa lehdessä ja jos sai niin mitä tapahtui? Mieli tekisi kirjoittaa jonkinlainen ficci joka jatkaisi tarinaa siitä mihin se jäi, mutta koska minulla ei ole mielessäni mitään juonta, niin ehkä on parempi jättää asia sikseen.

Tanskalainen Sven Hassel oli yksi niitä toisinajattelevia "ulkosaksalaisia", joita Hitler esikuntineen vihasi. Niinpä asselin tie vei rangaistuspataljoonan mukana rintamalle varmaan kuolemaan - pataljoonan 6000 miehestä vain seitsemän selvisi hengissä. Sven Hasselin kirja kertoo mustan huumorin sävyttämänä millaista sota todella on ja millaista on taistella aatteen puolesta, jota syvästi vihaa... vain pysyäkseen hengissä.

Samaa Hasselia kuin akaisemmatkin kirjat. Tässä osassa ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta lopussa tosin hämäsi, kun sanottiin, että rintamalle jäivät vain Porta, Pikkuveli, Gregor Martin ja Sven itse. Mihin ihmeeseen Legioonalainen katosi? Vanhan ja Barcelonan sanottiin joutuneen eturintaman taakse, sairaskuljetukseen haavoittumisten takia, mutta siitä ei mainittu sanaakaan, kuinka Legioonalaiselle kävi, aivan kuin kirjailija olisi unohtanut, että Legioonalaista onkaan. Seuraavaa osaa odotellessa, toivon vain, että se Legioonalainen sieltä vielä jostain ilmestyy. En minä halua yhden suosikkihahmoistani noin vain kataovan tai kuolevan jossain vaiheessa sotaa. Joka tapauksessa, luku urakka jatkuu ja aion todella nämä kaikki Hasselit lukea, vaikka kuinka tuntuisi puuduttavalta urakalta.

Englannin maaseudulla uinuvaa kylää ympäröi muuri, joka estää pääsyn toisella puolella olevaan haltijoiden maahan. Erään harvinaisen lemmenyön tuloksena syntyy kuitenkin Tristran Thorn, keijukaisnaisen ja ihmismiehen poika. Tristranin kohtalona on rakastua kylän etäiseen ja kylmään kaunottareen. Valittunsa sydämen voittamiseen Thristran lupaa noutaa rakastetulleen taivaalta pudonneen tähden - ja lähtee haltioiden merkilliseen ja pelottavaan maahan sitä etsimään. Tristran ei kuitenkaan ole ainoa, joka havittelee ihmeellisen hohtavaa ja oikukasta aarretta...

Olen nähnyt tämän elokuvana ennen kuin luin kirjan ja elokuvaa oli muuteltu aika tavalla. Elokuvassa voisi sanoa olevan jopa enemmän jännitystä ja tapahtumia muutenkin kuin tässä ja muutenkin tarinaa oli muuteltu elokuvassa melkoisesti. Ymmärrän, että ihan syystäkin, sillä elokuva olisi jäänyt melko lyhyeksi jos se olisi tehty täsmälleen kirjaa seuraten. Tarina on yksinkertaisesti satu, niin hyvässä kuin pahassakin. Ihan pienille lapsille en menisi tätä kuitenkaan satuna lukemaan, riippuen toki hieman lapsestakin. Sanoisin tätä melko lailla perusfantasiaksi ja pakollisten Belgarionin tarujen, Potterien ja muun perusfantasian ohella tämä olisi hyvä kirja, josta lähteä tutustumaan fantasiakirjallisuuden maailmaan. Suosittelen tämän teoksen tapauksessa katsomaan ensin elokuvan ja lukemaan sitten vasta kirjan. Sanoisin elokuvan olevan tässä jopa parempi kuin kirja.

Kun Katarina Käcko sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran, hän oli yksitoistavuotias. Kun hän oli viidentoista ja toista kertaa sairaana, hän vakuuttui siitä, ettei hän koskaan enää söisi. Nykyään Katarina on parantunut. Tapa minut, äiti! on Marianne Käckon kertomus tyttärensä sairaudesta. Se on tarina siitä, millaista on nähdä oman lapsensa kärsivän, millaista on elää anorektikon kanssa, millaista on taistella sopivan hoitomuodon löytymiseksi. Ennen kaikkea se on tarina perheestä täynnä rakkautta. Tarina, jolla on epätavallisen onnellinen loppu.

Koska luen suurimmaksi osaksi fiktiota, tuntuu hankalalta arvioida kirjaa jonka tapahtumat ovatkin täyttä totta. Ei voi pahemmin valittaa tapahtumista kuten fiktiokirjassa. Mutta yritetään ja aloitan ensiksi tekstistä. Kerronta tuntui väliin hieman haparoivalta, mikä sinänsä oli hyväksyttävää, sillä kuka nyt muistaisi mitä on sanatarkasti sanonut jollekin toiselle ties kuinka monta vuotta sitten. Oma painokseni kun on vuoden 2008 tuotantoa ja Katarina taas sairastui ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alkupuolella. Osin haparointi on saattanut johtua myös siitä, jos kirjoittaja on kirjaansa kirjoittaessaan joutunut paikoin ankarien tunnekuohujen valtaan muistellessaan tuota koko perheelle raskasta aikaa. Annettakoon paikoin haparoiva kirjoitus siis kirjoittajalle anteeksi. Mitä tulee itse kertomukseen, tuntuu uskomattomalta että perhe lopulta sai lähetteen Huddingeen jonne Katarina vietiin hoitoon. Ja hoito ei ollut turhaa vaan Katarina tosiaan alkoi syödä ja pääsi eroon ahdistuksesta jonka anoreksia aiheutti. Atrian mainoksen lausahdus; "Hyvä ruoka, parempi mieli." pätee siis syömishäiriöistenkin kohdalla. Heidän vain pitää saada ruuan ja liikunnan suhde kohdalleen, ennen kuin se hyvä mieli tulee. Toivottavasti kirja päätyisi mahdollisimman monen syömishäiriöisen luettavaksi ja heidän vanhemmilleen myös. Ehkäpä se auttaisi syömishäiriöisiä taistelemaan elämänsä puolesta kun voisi lukea kuinka siitä kaikesta voi selvitä. Kirjassa esiteltyä Huddingen hoitomuotoa pitäisi saada Suomenkin suuntaan, sillä suomessa tosiaan tarvittaisiin oma hoitolaitos syömishäiriöisille. Jos tuollaisella hoitomuodolla todella on paremmat mahdollisuudet parantaa potilaat paremmin kuin psykiatrisella hoidolla, pitäisi sitä levittää mahdollisimman laajalle, jotta saataisiin syömishäiriöiset syömään tarpeeksi.

Poket, on haastattelukirja suomalaisten ovimiesten ja turva-alan ammattilaisten maailmasta. Kaksikymmentä armoitettua tarinaniskijää kertoo kokemuksistaan sieltä, missä meikäläinen alkoholipolitiikka muuttuu kansallisen karuksi juomakulttuuriksi. Joskus on hengenlähtö lähellä tai ainakin painiottelu edessä, mutta usein uhkaavatkin tilanteet laukeavat, kun nopea-älyiset atleetit puhuvat asiakkaansa pyörryksiin. Tarinoitaan ovat kertomassa mm. Auvo Niinikedon, Jukka Mäkysen ja Kari Aittomäen kaltaiset pitkän linjan ammattilaiset.

Vaikka kirjan takakannesta voisi olettaa, muuta, kirja ei ollut alusta loppuun pelkkää ovella koettujen tapahtumien kertomista vaikka kyllä joukkoon niitäkin mahtui että mitä siellä ovella on käynyt. Joukossa oli niin niitä vääntötilanteita kuin ihan huvittaviakin tapauksia siitä, miten poket ja asiakkaat keskenään tulevat toimeen. Näiden tilanteiden lisäksi portsarit kertoivat muun muassa hieman taustoistaan, ajatuksiaan työstään ja miten työ on muuttunut vuosien varrella. Monen mielestä se 70-luku on ollut sitä alan kulta-aikaa, kun asiakkaat vielä uskoivat pokea, sen sijaan että olisi alettu lapsellisesti väitellä siitä poistutaanko kuppilasta vai ei ja soitetaan vielä päälle poliisi paikalle kun "poke vähän tirvaisi". Ala-ikäisenä en tiedä paljonkaan tästä juomakulttuurista kun ei ole, tullut baareissa diskoissa tai muissa vastaavissa paikoissa pyörittyä. Nyt kirjan luettuani, tulin siihen tulokseen että pyrin itse olemaan juomatta mitään kohtuuttomia määriä ja käyttäytymään asiallisesti. Niin työntekijöillä kuin muillakin asiakkailla on paljon mukavampaa jos en ala kännipäissäni riehumaan ja aiheuttamaan häiriötä. Toivottavasti kirja päätyisi kuitenkin näiden baarien vakioasiakkaiden luettavaksi. Ehkäpä sitä alkaisi hieman jo hävettää kun lukee niistä ihmisten törppöilyistä poken näkökulmasta välillä?

Tämä on kertomus puhelintytön elämästä - päähenkilön itsensä kertomana. Belle päättää alkaa myydä itseään, mutta ennen pitkään hän huomaa ettei työn ja oman rakkauselämän yhdistäminen olekaan aivan yksinkertaista. Ystävät ja perheenjäsenetkään eivät tiedä Bellen oikeaa ammattia. Onnistuuko Belle pitämään ruumiin ja mielen erillään toisistaan ja pysymään kaiken keskellä ehjänä? Belle vetoaa naisiin rohkeutensa ja rehellisyytensä takia - ja miehiin paljastaessaan, mitä puhelintytön mielessä todella liikkuu.

Belle De Jour - puhelintytön salaiset seikkailut, koostuus lontoolaisen luksusprostituoidun tekemistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka julkaistiin alunperin nettipäiväkirjan muodossa. Internet sivuista tuli välittömästi menestys. Ne saivat aikaan valtavan mediakohun ja The Guardian nimesi ne parhaiten laadituksi verkkopäiväkirjaksi vuonna 2003.

http://belledejour-uk.blogspot.com

Mitähän tästä nyt sanoisi. Jotenkin kirjan takakansi antoi ymmärtää, että kirja sisältäisi jotain rajujakin paljastuksia prostituoidun työstä ja seksin ihmeellisestä maailmasta. (Oikeastaan osasyy siihen miksi sen lainasinkin *viheltelyä*) Mutta oletukset kuitenkin olivat vääriä. Vaikka Belle toki kertoi asiakastapaamisistaan jonkin verran, ei kirja minusta tuntunut mitenkään maata järisyttävältä. Nainen makaa miehen kanssa rahasta, mitä sitten? Eiköhän se ole naisen ihan oma asia jos tahtoo näin tehdä. Eri asa tietysti ne jotka pakotetaan siihen ja kuljetetaan jostain ulkomailta työskentelemään kuin orjat konsanaan. Jos sivuamme hieman nyky-yhteiskuntaa, ei minusta sitä prostituoidun toimenkuvaa tulisi niin kovasti paheksua. Eikö valtiot pääsisi paljon helpommalla jos siitä tehtäisiin ihan oikea ammatti kaiken maailman kirjastonhoitajien, poliisien ja muiden rinnalle. Huoraaminen olisi luvan-varaista toimintaa ja jos sitä tahtoo harjoittaa olisi hankittava siihen asianmukaiset luvat, työstä saatavat rahat olisivat verollista tuloa ja olisi käytävä säännöllisin väliajoin lääkärin juttusilla, tarkistamassa ettei joku asiakas ole mennyt saamaan sukupuolitauteja joltakin asiakkaalta. Naisella (tai miehellä) olisi oltava asianmukainen todistus aina mukana ja asiakas voisi vaatia halutessaan, että saa nähdä toimiluvan. Uskon, että se vähentäisi huomattavasti enemmän prostituoitujen määrää kuin koko toiminnan kieltäminen. Ainakaan ulkomailta ei voisi tuoda tyttöä joka on työhön pakotettu, kun kuka tahansa asiakas voi vaatia nähdä sen toimiluvan ja ellei toimilupaa ole niin taitaisi olla ennemmin se luvat omaava tyttö joka sitten saa asiakkaan sänkyynsä ja maksun siitä.

No joo, takaisin kirjaan. Ei siis ollut mikään maailmaa järisyttävä opus, vaikka varmasti se jonkun mielestä olisi mielenkiintoinen lukea. Itse lähinnä haukottelin, sillä näiden päiväkirjamerkintöjen perusteella Bellen elämä on melko samanlaista kuin kenen tahansa muunkin, lukuunottamatta hieman epätavanomaista ja laitonta työtä.

Tanskalainen Sven Hassel oli yksi niitä toisinajattelevia "ulkosaksalaisia", joita Hitler esikuntineen vihasi. Niinpä Hasselin tie vei rangaistuspataljoonan mukana rintamalle varmaan kuolemaan - pataljoonan 6000 miehestä vain seitsemän selvisi hengissä. Sven Hasselin kirja kertoo mustan huumorin sävyttämänä millaista sota todella on ja millaista on taistella aatteen puolesta, jota syvästi vihaa, vain säilyäkseen hengissä.

Jälleen yhden kirjan verran Hasselia tähän väliin. Samoja latuja jatkettiin kuin aiemmissakin kirjoissa ja kun Ohlsen kirjan keskivaiheilla otettiin kiinni, alkoi tosiaan jännittää miesparan puolesta. Ei kai mies saa vielä lisää sontaa niskaansa, kun vaimo sen jo jätti ja lähetti pojan kasvatuslaitokseen? Huonostihan siinä sitten kävi, kuten voi arvata ja viime hetkille asti oikein toivoi, että Ohlsen saisi jostain pelastavan enkelin, joka vapauttaisi hänet vankilasta. Myös Legioonalaisen kostomieli Ohlsenin puolesta jäi mieleen. Saa nähdä kostetaanko komppaniaan joutuneelle, Ohlsenia pahoinpidelleelle vanginvartijalle seuraavassa kirjassa vai jääkö tilanne tuohon. Joka tapauksessa, lisää Hasselia kyllä luen vielä, kun kerran olen päättänyt koko sarjan lukea. Sitä ennen pitää kuitenkin pino muita kirjoja hoitaa pois alta.

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani. Se on fiktio, jonka lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkien raunioita.

Intialainen meriarkeologi, Amrita Desai, tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mitä alueella oikein tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten? Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen ja työtoveriksi ilmaantuu outo mies, venäläinen Sergei Savelnikov. Juuri samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, törmää tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamansaarten suuret, mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian tajutaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Nyt on tosi kyseessä. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä ja riittävätkö nekään enää?

Tämä kirja oli yksinkertaisesti mykistävä lukukokemus ja suosittelisinkin tätä kaikille ehdottomasti luettavaksi. Isomäki on kirjaa kirjoittaessaan ilmeisesti ollut hyvin perillä erilaisista jäätiköistä tiedetyistä luonnonlaeista ja muista vastaavista sillä kirjan hahmot kuulostivat vakuuttavilta puhuessaan esimerkiksi Intian historiasta ja miettiessään miten kapungit ovat merenpohjaan voineet päätyä. Kokonaisuuten kirja oli oikein hyvä, joskin pari pikkuseikkaa jäi minulla hampaankoloon kalvamaan. Olihan se toki hyvä saada Sergei unohtamaan entinen vaimonsa ja näin, mutta minusta Sergein ja Amritan parittaminen keskenään tuli melko äkkiä ja oli kirjan tapahtumien kannalta melko tarpeeton juonenkäänne. Myös Susan Changin elämäntarina murhatusta äidistä ja niin edelleen, kuulosti melko kliseiseltä ja epäuskottavalta. En väitä etteikö niin voisi tapahtua, mutta näin animen, mangan ja foorumiroolipelien suurkuluttajana tulee vastaan liikaa hahmoja, joilta on molemmat vanhemmat tai toinen heistä kuollut. Ehkä siis tuosta johtuu karastamiseni noita hahmoja kohtaan, joiden menneisyys on ah-niin-traaginen kun äiti ja isä tai jompikumpi on tapettu. Muutamia muita vikoja olivat lopun nopeus. Itse olisin mieluummin lukenut jotakin siitä, miten Jäätuuli projekti saatiin liikkeelle. Nyt tuntui ettei sitä saatu edes alkuun, kun keskityttiin vain siihen kuinka Kari ja Amrita jäätiköllä pärjäsivät eksyttyään ja melkein heti pelastamisen jälkeen se jäätikkö sieltä sitten tuleekin alas. Loppu tuntui siis aika kiireellä kyhätyltä ja sitten on vielä sekin fakta, että miten se aalto saattoi olla niin iso jo avomerellä, kun Sergei ja Amrita olivat laivalla? Mitä itse Googlesta tietoa etsiessäni katsoin, niin tsunami aalto voi merellä näyttää ihan tavalliselta pieneltä laineelta ja isoksi se kohoaa vasta rannikolla, veden madaltuessa ja rannan tullessa vastaan. Tässä tapauksessa aallonhan olisi kuulunut nimenomaan pienentyä kauemmas jäätiköstä mentäessä ja kohota valtavaksi Tsunamiksi vasta rannikolla? Lopun epilogiin olisin vielä kaivannut tarkempaa tietoa muiden henkilöiden kohtaloista. Selvisivätkö Susan ja Pierre? Ja miten muu maailma selvisi onnettomuudesta? Varmasti nykyajan oloissa olisi sisämaassa asuneita ihmisiä selvinnyt ainakin Amerikan ja Euraasian alueilla, sillä ei kai jäätikön aiheuttama megatsunami nyt niin iso voi olla että putsaisi perusteellisesti kaikki mantereet ja jättäisi eloon vain kourallisen ihmisiä?

Joka tapauksessa, tämä oli puutteistaan ja vioistaan huolimatta oivallinen kirja ja pitäisi kyllä jokaisen lukea tämä, heti kun mahdollista. Ehkäpä se herättäisi ainakin meidät suomalaiset meittimään ilmaston lämpenemistä ja mannerjätiköiden sulamista hieman tarkemmin ja tekemään parempia valintoja elämässään. Sen sijaan että sen kahden kilometrin matkan töihin menisi autolla, voisi käyttää mieluummin julkisia liikennevälineitä tai pyörää. En tiedä onko kirjaa käännetty englanniksi, mutta parasta olisi jos näin tapahtuisi. Saataisiin tämä opus mahdollisimman monen ihmisen luettavaksi. Itse koin jonkinlaisen herätyksen tämän luettuani ja pyrinkin elämään sen mukaan. Ei omaa autoa minulle kiitos. Tyydyn mieluummin joukkoliikennevälineisiin ja pyörään.