J.K. Rowling
Kansikuva

Lontoossa kolea, leppymätön sumu ei hellitä, vaikka on heinäkuu. Silta sortuu, ihmisiä murhataan, pyörremyrsky riehuu maan länsiosassa. Jästien pääministerillä riittää huolia, mutta taikaministerillä, Cornelius Toffeella, ei ole yhtään helpompaa: hän on saanut potkut. Harry Potterin kesäloma keskeytyy, kun itse Albus Dumbledore saapuu Likusteritielle tapaamaan Harry Potteria. Mitä on tapahtunut?
Harry on nyt kuusitoistavuotias. Kuluvan vuoden aikana hän ja hänen luokkatoverinsa täyttävät seitsemäntoista vuotta, tulevat täysi-ikäisiksi ja saavat aloittaa ilmiintymiskurssin. Rakkaushuolet piinaavat yhtä jos toista, myös Harrya, Ronia ja Hermionea. Mutta kaikkein järisyttävin muutos on se, että Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityistunteja! Miksihän?

Kuudennessa kirjassa tunnuttiin vihdoinkin pääsevän jo lähelle lopun alkua. Paikoitellen tämä kirja tuntui tylsemmältä kuin sarjan muut osat, varsinkin kun Harry vauhkoili Malfoyn juonien takia. Malfoyta toki kannattikin epäillä, kuten kirjan lopussa kävi ilmi, mutta silti tuntui, että Harry tajusi vähän liian helposti, että Malfoy olisi saanut jonkin tehtävän Voldemortilta. Olkoonkin, että Harryn kokemukset aiemmista kirjoista, varmasti avittivat tähän johtopäätökseen. Myös Harryn ja Ginnyn suhde oli aika ennalta arvattava käänne. Henkilökohtaisesti olisin oikeastaan toivonut Dracon ja Ginnyn välistä suhdetta, sillä siitä olisi varmasti saanut oikein suloisen viha-rakkaus suhteen aikaiseksi. Lupinin ja Tonksin välistä suhdetta en osannut kuitenkaan lainkaan odottaa, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen ne tuntuu olevan kuin luodut toisilleen.

Muistot Voldemortin menneisyyteen liittyen olivat kiinnostavia, ainakin ne alkupään muistot, joissa esiteltiin Voldemortin eno ja äiti. Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin mielestäni tylsempi kuin edelliset, vaikka selvensikin edellisten kirjojen tapahtumia. Tylsyydestä siis hieman miinusta arvosanaan.