Lafcadio Hearn
Kansikuva

Mihin ja miten katosivat kuolleitten ruumiit pienessä japanilaisessa vuoristokylässä? Mikä oli todellisuudessa kaunis nuori neito, joka houkutteli Chugoro-samurain vetiseen maailmaan, aaltojen alle? Pystyiko miekalla teloitetun miehen pää puremaan kiveä, kuten pään omistaja ennen tappavaa iskua uhosi? Kenelle esiintyi sokea biwansoittaja Hoichi keskiyöllä sateessa hautausmaalla? Mitä teki Yuki-Onna, kumartuessaan nuoren puunhakkaajan ylle henki jäätä hyytäen? Miten nuori samurai onnistui torjumaan kuolleen tytön hän kohtaan osoittaman intohimon, vai onnistuiko?
Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joitten esittäminen jo sinällään herättää ikäviä vavistuksia, puhumattakaan sitten Lafcadio Hearnin tarjoamien tarinoitten antamista, usein kauhuntäyteisistä vastauksista. Näissä tarinoissa liikkuvat riivaajat, pirut ja maahiset, ja pahat henget tulevat kiusaamaan eläviä ihmisiä hahmoissa, joita pahaa-aavistamaton ei kykene kuvittelemaankaan. Nämä ovat myös klassillisia Japanin rikkaaseen kirjallisuusperinteeseen kuuluvia kertomuksia, joita on syytä lukea jos haluaa selkäpiin kylmistä väreistä saada vilvoitusta helteeseen. Lapsille näitä ei suositella iltasaduiksi, eikä aikuisillekaan muuten kuin että valot palavat ja ovet ovat tiukasti kiinni! Tarinat on kääntänyt ja toimittanut Japanissa pitkään asunut kirjailija Juhani Lompolo.

Tämä kirja jatkoi samalla linjalla kuin Kwaidan ja osa tarinoista oli tuttuja jo Kwaidanista, esimerkiksi Yuki-Onna ja Oshidori. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin minulle tuntemattomia ja siksi tämäkin kirja toimi hyvänä lukemisena tutuista tarinoista huolimatta. Kirjassa olevat mustavalko kuvatkin näyttivät hienoilta eivätkä kuvat häirinneetkään, koska kuvista ei voinut päätellää mitään mitä tarinoissa tapahtuu. Kummitustarinoiksi en kuitenkaan näitä luonnehtisi, sillä vaikka tarinoissa tapahtuikin yliluonnollisia asioita ja oli jos jonkinlaisia jumalolentoja ja kummituksia, tarinat eivät kuitenkaan olleet pelottavia, vaikka eivät välttämättä päättyneetkään hyvin. Osa tarinoista oli jopa onnellisia, kuten vaikka Ubazakura, jossa O-Tsuyun imettäjä rukoili, että voisi kuolla O-Tsuyun puolesta. Lisäksi Kuolevan kouraisu -niminen tarina jäi myös mieleen. Sen tarinan keksijän on täytynyt olla aika pervo, sillä se tarina meni jo enemmän häröilyn kuin pelottavan puolelle. Suosittelen kuitenkin kaikille japanista kiinnostuneille ja miksei muillekin. Tarinat käyvät hyvin iltalukemisesta, toisin kuin jotkut kunnon kauhutarinat.