Richard Adams
Kansikuva

Tarina alkaa suojaiselta niityltä, Englannin maaseudulla. Siellä elää pieni kaniiniyhdyskunta kaikessa rauhassa. Mutta pikkuinen Viikka, jolla on näkijän lahja, aavistaa, että jotakin hirveätä on tulossa. Hän varoittaa toisia vaarasta, mutta vain muutamat uskovat häntä ja lähtevät pesäkoloistaan löytääkseen uuden, turvallisen kotikonnun. Viikka on oikeassa: ihminen tulee ja räjäyttää kaniinien asuinkolot rakentaakseen paikalle uudenaikaisia asuintaloja. Pelastuneiden pieni joukko - reipas Hopea, nokkela Paatsama, pieni ja pelokas Liutti, tyhmänpulskea Maitiainen, tarinoiden taitaja Voikukka, kekseliäs Vatukka, rohkea Isopää, Viikka ja hänen veljensä, tarmoa uhkuva Pähkinä - suunnistaa nyt kohti Watershipin vuorta. Mutta elil (tarkoittaa vihollista kaniinien kielellä) väijyy joka puolella, milloin ketun tai näädän, milloin kärpän, kissan tai pöllön hahmossa. He joutuvat taistelemaan henkensä edestä Efrafan julmaa kaniinikenraalia, Ratamoa ja hänen hurjia joukkojansa vastaan. Mutta heillä on myös suojelijansa, salaperäinen El-ahrairah eli Tuhannen vihollisen ruhtinas, suuri sankari ja värisyttävien tarujen aihe.

Muistan nähneeni Ruohometsän kansa elokuvan joskus ihan pikkuisena pentuna ja huomatessani kirjan kirjastossa kyseisen kirjan, odotin kyseessä olevan vain joku hieman tavallista pidempi lastenkirja. Teos toki sopisi peruskouluikäiselle lapsellekin luettavaks, mutta myös vanhempi lukija saa kyllä kirjasta jotain irti. Välillä kun kanit elelivät rauhassa ja kirjassa kuvattiin vain niiden rauhallista jokapäiväistä elämää, sitä voisi luulla kyllästyvänsä niihin rauhallisiin jaksoihin, mutta näin ei kuitenkaan minulle käynyt, kuten kovin monesti käy. Jaksoin lukea kirjan melkeinpä yhdeltä istumalta, sillä vauhtia ja tapahtumia riitti eikä sitä rauhallista aikaa jäänyt kaneille montakaan sivua. Lempihahmokseni nousi Viikka, joka mielikuvituksessani oli Liutin sijaan se pieni ja pelokas, ja sen takia niin mahdottoman suloinen ilmestys. (Viikka on sitä paitsi hieno nimi, sen kyllä pistän muistiin. Ehkä nimeän tulevaisuudessa koirani sen mukaan kunhan asun turvallisesti omassa kämpässä, olen saanut työpaikan jne.) Mutta joo, mitään hirveitä epäloogisuuksia ei kirjassa iskenyt silmiin, kuten monissa kirjoissa iskee. Ainoa pieni haitta olivat muutamat kirjoitusvirheet, joita oli kirjastosta lainaamassani painoksessa, mutta ne pystyi kyllä kestämään. Suomentaja Kersti Juva, on tehnyt mainiota työtä, kuten monien muidenkin suomennostensa kanssa. Suosittelen kirjaa kyllä jokaiselle luettavaksi, jos se vain osuu kohdalle. Harmi ettei kanikirja kuulunut koulun lukemistoon silloin kun itse vielä peruskoulua kävin. Tätä kannattaisi niin ylä-asteen kuin ala-asteenkin äidinkielen opettajien harkita koulun lukemistoihin hankittavaksi.