Marianne Käcko
Kansikuva

Kun Katarina Käcko sairastui anoreksiaan ensimmäisen kerran, hän oli yksitoistavuotias. Kun hän oli viidentoista ja toista kertaa sairaana, hän vakuuttui siitä, ettei hän koskaan enää söisi. Nykyään Katarina on parantunut. Tapa minut, äiti! on Marianne Käckon kertomus tyttärensä sairaudesta. Se on tarina siitä, millaista on nähdä oman lapsensa kärsivän, millaista on elää anorektikon kanssa, millaista on taistella sopivan hoitomuodon löytymiseksi. Ennen kaikkea se on tarina perheestä täynnä rakkautta. Tarina, jolla on epätavallisen onnellinen loppu.

Koska luen suurimmaksi osaksi fiktiota, tuntuu hankalalta arvioida kirjaa jonka tapahtumat ovatkin täyttä totta. Ei voi pahemmin valittaa tapahtumista kuten fiktiokirjassa. Mutta yritetään ja aloitan ensiksi tekstistä. Kerronta tuntui väliin hieman haparoivalta, mikä sinänsä oli hyväksyttävää, sillä kuka nyt muistaisi mitä on sanatarkasti sanonut jollekin toiselle ties kuinka monta vuotta sitten. Oma painokseni kun on vuoden 2008 tuotantoa ja Katarina taas sairastui ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alkupuolella. Osin haparointi on saattanut johtua myös siitä, jos kirjoittaja on kirjaansa kirjoittaessaan joutunut paikoin ankarien tunnekuohujen valtaan muistellessaan tuota koko perheelle raskasta aikaa. Annettakoon paikoin haparoiva kirjoitus siis kirjoittajalle anteeksi. Mitä tulee itse kertomukseen, tuntuu uskomattomalta että perhe lopulta sai lähetteen Huddingeen jonne Katarina vietiin hoitoon. Ja hoito ei ollut turhaa vaan Katarina tosiaan alkoi syödä ja pääsi eroon ahdistuksesta jonka anoreksia aiheutti. Atrian mainoksen lausahdus; "Hyvä ruoka, parempi mieli." pätee siis syömishäiriöistenkin kohdalla. Heidän vain pitää saada ruuan ja liikunnan suhde kohdalleen, ennen kuin se hyvä mieli tulee. Toivottavasti kirja päätyisi mahdollisimman monen syömishäiriöisen luettavaksi ja heidän vanhemmilleen myös. Ehkäpä se auttaisi syömishäiriöisiä taistelemaan elämänsä puolesta kun voisi lukea kuinka siitä kaikesta voi selvitä. Kirjassa esiteltyä Huddingen hoitomuotoa pitäisi saada Suomenkin suuntaan, sillä suomessa tosiaan tarvittaisiin oma hoitolaitos syömishäiriöisille. Jos tuollaisella hoitomuodolla todella on paremmat mahdollisuudet parantaa potilaat paremmin kuin psykiatrisella hoidolla, pitäisi sitä levittää mahdollisimman laajalle, jotta saataisiin syömishäiriöiset syömään tarpeeksi.