Jude Watson
Kansikuva

Jedioppilas Obi-Wan Kenobi on luopunut jedin velvollisuuksista. Hän osallistuu Melida/Daan -planeetan vallankumoukseen. Jedimestari Qui-Gon Jinn on palannut Coruscant -planeetalle ja tutkii omin voimin jeditemppelin outoja varkauksia. Obi-Wanin ainoa turva ovat hänen uudet kumppaninsa. He johtavat kapinaa, mutta valtakamppailun edetessä kasvavat myös erimielisyydet. Kun ystävät kääntyvät Obi-Wania vastaan, hänellä on edessään tie tuntemattomaan. Qui-Gon ei voi häntä enää auttaa. Obi-Wanin on selviydyttävä yksin.

Mitähän tästä kirjastakin sanoisi... Tämä osa meni mielestäni hieman tylsemmäksi kuin aikaisemmat osat. Obi-Wanin osuuksita oli kuitenkin jollain tapaa kiinnostavaa lukea mitä ongelmia nuoret kohtasivat hallintonsa kanssa. Samalla rupesi myös itse miettimään mitä itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Ensinnäkin olisin itse antanut Todistusten salien olla toistaiseksi ja keskittynyt ihmisten hyvinvointiin. Lisäksi neuvostoon olisi pelkkien nuorten lisäksi kannattanut ottaa keskipolven edustajia, kun ne kerran oli niin hyviä liittolaisia. Totta kai keskipolvella olisi ollut hieman kypsempi näkemys asioihin. Nuoret olivat kuitenkin kaikki murrosikäisiä tai murrosiän kynnyksellä, joten on ihan ymmärrettävää, että Nield tunnekuohussaan rikkoi välit Obi-Wanin ja Cerasin kanssa kun Todistusten salien tuhoaminen keskeytettiin. Cerasin kuoleman jälkeenkin oli ymmärrettävää, että Nield syytti vanhoja ja Obi-Wania Cerasin kuolemasta. Hallintoa ei olisi saanut jättää kolmetoistavuotiaiden harteille. Sen sijaan vanhat olisivat voineet osoittaa olevansa aikuisia ja ryhtyä auttamaan nuoria kaupungin uudelleen rakentamisessa ja hallinnossa, sen sijaan että pitäisivät kiinni vihastaan aiempien sotien vastapuolta kohtaan ja jättäisivät kaiken nuorten harteille. On vaikea kuvitella, millainen ihminen jättää uuden nuoret oman onnensa nojaan, varsinkin kun oma lapsi kuuluu nuoriin. Eikö kuka tahansa vanhempi auttaisi edes omaa lastaan kun tällä on ongelmia? Tässä tapauksessa ongelmat vain olivat nuorten normaalien ongelmien sijaan hallinto ja muut asiat, jotka normaalisti ovat aikuisten harteilla. Ihmisen pahuudella ei ilmeisesti ole mitään rajaa. Onneksi Melida/Daanin tilanne kääntyi kuitenkin loppujen lopuksi parhain päin.

Mitä tulee Qui-Gonin osuuteen, oli vähemmän kiinnostavaa lukea kuinka Qui-Gon ja Tahl selvittivät jeditemppelissä sattuneita varkauksia. Nämä varkaan jäljittämiset eivät vain vedonneet minuun samalla tavoin kuin Melida/Daanin tapahtumat. Tahlin sanat yhdessä kohtaa saivat kuitenkin hieman miettimään. Kun Tahl sanoi, ettei ole tottunut jatkuvaan seuralaiseen, jouduin toteamaan itsekseni, että olen siinä mielessä samanlainen kuin Tahl. En kaipaa jatkuvaa seuraa, vaan olen melko erakkomainen luonne. Hakeudun usein omaan rauhaani joko kirjoittamaan tai lukemaan ja sitten kun joku häiritsee olen ärtynyt, samalla tavoin kuin Tahlkin oli TT:n tullessa häiritsemään. Kummallista miten yksi ainoa viaton lausahdus kirjassa, saa miettimään omaa ajatusmaailmaansa tällä tavoin.